Silityksen tarpeessa

_MG_7581 _MG_7566 _MG_7558_MG_7564 _MG_7551

Pukeutuminen on ollut ehkä viimeinen asia, joka on pyörinyt mielessä viime viikkoina. Ja kuitenkin, joka päivä on pakko nousta ja pukeutua. Silloin on hyvä, jos kaapista löytyy sellaisia juttuja, jotka yllä tuntuu heti aavistuksen paremmalta, skarpimmallta tai rennommalta – riippuen siitä mitä kulloinkin sattuu tarvitsemaan.

Viimeiset kolme viikkoa olen kulkenut näissä Leviksen farkkushortseissa, jotka ovat oikeastaan aivan naurettavan lyhyet, mutta ei sen väliä sillä näissä on jotenkin tosi hyvä olla. Tuo raidallinen kauluspaitakin on tullut napitettua päälle aivan uskomattoman monena aamuna. Eilen alkoi kuitenkin jo vähän kyllästyttää, mutta ihan tyystin en siitä kuitenkaan raaskinut vielä liki kolmenkaan viikon jälkeen luopua, joten sidoin sen vielä lanteille.

Näitä kuvia katsellessa olen muuten aika tyytyväinen siihen, että kävin eilen hankkimassa elämäni ensimmäisen oman silityslaudan. Tulee tarpeeseen, niinku ehkä näette.

I’m back!

_MG_7520_MG_7456 _MG_7455 _MG_7516IMG_3395 IMG_3485 IMG_3517 (1) IMG_3580 (1) IMG_3545 (1) IMG_3568

Heii, täällä mää taas oon.
Viikon loma blogista ja melkein kaikesta somesta muutenkin teki hyvää. Tiukkaa, mutta ehdottomasti hyvää. Viikon aikana huomasin, kuinka monta hetkeä päivästä tuhraan puhelimella roikkumiseen. Muokkaan kuvia, päivitän instagramia, skrollaan fb-feediä, naputan snapchatia tai selailen blogeja. Se kaikki aika on pois jostakin oikeasta, sellaisesta joka tapahtuu ihan siinä silmien edessä ihan oikeiden ihmisten kanssa.

Nämä blogihommat on tietysti asia erikseen ja tähän käytän ihan mieluusti aikaani. Mutta huomasin kyllä tuon viikon aikana, että yhtäkkiä minulla olikin aikaa laittaa ruoka kaksi kertaa päivässä, olikin aikaa käydä kaupassa ja hoitaa uskomattoman pitkään roikkuneita asioita joiden hoitamiseen ei ole moneen kuukauteen muka ollut sitä. Iltaisin ehdittiin olla koko perhe oikeasti yhdessä, kun ei ollutkaan kuvia muokattavana tai postauksia kirjoitettavana. Ei tarvinnut suunitella huomisen postausta, miettiä missä, mitä, milloin ja kenen kanssa kuvaisin. Sai vain olla. Tuntui ihan luksukselta. Vaikka siltä tämä blogin tekeminenkin kyllä yleensä tuntuu. Harvemmin siltä, että pitäisi vaan lähes aina siltä, että saa.

Kivaa olla takaisin. Kovin montaa asiaa en vielä tiedä varmaksi, mutta sen tiedän että tästä hommasta oikeasti tykkään ja tätä haluan tehdä.

Huomiseen pupuset!

Tänään uidaan. Huomenna uidaan. Syyskuuhun asti uidaan. Eiks ni?

Safari shades

DSC_3925 DSC_3915 DSC_3928 DSC_3929 DSC_3933DSC_3911

Nyt kun mietin kulunutta viikonloppua en oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Kertoisinko siitä, että varustauduin reissuun suurimmalla matkalaukulla, joka tästä taloudesta löytyi. Samalla laukulla, josta sekä minä että Roma elettiin kokonainen kuukausi NYCissä. Mutta suurinkaan laukku ei pelasta, jos sinne muistaa pakata viisi takkia ja viidet kengät, eikä juuri muuta.

Kertoisinko siitä, että lauantaina Ruissalossa oli järkyttävän kuuma, mutta en ole varma oliko sen kuumuuden takana aurinko vai se, että tanssittiin melkein neljä tuntia yhtä soittoa. Vai kertoisinko, että katselin viikonlopun jälkeen ystävien päivityksiä siitä, kuinka paljon he olivat yhden festaripäivän aikana kävelleet. Yksi 23km, toinen 18km, kolmas melkein 30km. Katseltiin sitten Annikan ja Elisan kanssa omia lauantain lukujamme. Ihan kokonaiset 4km kuulkaas. Että sellaista. Löydettiin aitiopaikka, josta näki kaikki ne keikat jotka tahdottiinkiin. Hyvää seuraa, jota ei tehnyt mieli vaihtaa. Siinä oli just hyvä. Ei ollut tarvetta muuhun, kuin tanssimiseen.

Vai kertoisinko siitä, etten ehkä vuoteen ole naurannut niin paljon kuin lauantaiyönä, kun tultiin tyttöjen kanssa takaisin kämpälle. Olin varma, että tikahdun, pissaan housuun, tai vatsalihakset räjähtävät. Mutta ei, onnea se vain oli. Kertoisinko siitä, että sen neljän tunnin tanssimisen jälkeen yöllä kello kolme tanssimme “kotona” vielä kerran kaikkien niiden biisien tahtiin, joille olimme tanssineet jo aiemmin päivällä.

Voisin ehkä kertoa myös siitä, kuinka kiitollinen olen kaikista niistä ihmisistä, joita elämääni on tupsahtanut ihan tässä viime aikoina. Niistä tyypeistä, joiden kanssa tuntuu siltä että olisivat olleet tässä aina. Tai ainakin paljon pidempään, kuin oikeasti ovat.

Kerrottavaa olisi niin paljon, etten edelleenkään tiedä mistä aloittaisin. Sanon siis vaan sen, että tämä viikonloppu oli ehdottomasti yksi hienoimmista, mitä on koskaan ollut. Mutta voi, kyllä oli silti vaan ihanaa myös palata kotiin. Tämä kolme vuorokautta oli pisin aika, jonka olen koskaan ollut erossa Albasta. Teki vähän pahaa. Mutta samalla myös niin hyvää.

Kyllä te tiedätte.

Kuvat: Elisa Lepistö